Kohti iloa ja ylpeyttä: interventio kieli-identiteetin vahvistamiseksi

Kohti iloa ja ylpeyttä: Interventio alakouluikäisten s2-oppijoiden positiivisen kieli-identiteetin vahvistamiseksi kouluympäristössä

Taustaa

Työskentelen pienehkössä yhtenäiskoulussa, jossa opetan äidinkieltä ja kirjallisuutta yläkoululaisille ja suomea toisena kielenä kaikille sitä tarvitseville. Parin viime vuoden aikana s2-oppijat ovat olleet alakouluikäisiä.

Koulumme on monessa suhteessa kieliopetuspainotteinen: vieraiden kielten opetus alkaa kaikille jo ensimmäiseltä luokalta, ja valinnaisia kieliä on tarjolla jo pienillekin. Monet perheet valitsevatkin koulun siksi, että vieraita kieliä aletaan opiskella tavallista aiemmin. Myös pienten oppilaiden vieraiden kielten opetuksen hoitavat koulun kieltenopettajat, jotka nähdäkseni ovat hyvin taitavia ja osaavia työssään monenikäisten oppijoiden kanssa. Tarkoitukseni ei siis ole moittia heidän rooliaan.

Minua on kuitenkin mietityttänyt, kuinka vähän koulussa näkyy se, että oppilaina on koulun kokoon suhteutettuna melko paljon oppilaita, joilla on kotikielinä kaksi tai useampi kieli. Monikielisyys resurssina,taitona ja identiteettinä jää helposti näkymättömiin, ja pelkään, ettei kotiperujaan monikielisten oppilaiden identiteetti saa riittävästi positiivista tukea. Erityisesti niiden lasten, joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi, englanti tai saksa, monikielisyys tulee arjesta helposti ohitetuksi ja koko ilmiö näyttäytyy lievästi kielteisenä: oppilas ei ymmärrä suomenkielisiä käsitteitä tai niiden vivahteita, oppilas yrittää jopa käyttää äidinkielensä sanastoa, kun pitäisi opetella suomea, ja vanhempien kanssa kommunikointi voi olla haastavaa. Germaanisten kielten taustasta tulevien oppilaiden kielitaitoa päästään hyödyntämään mitä ilmeisimmin vieraiden kielten tunneilla, mutta jos äidinkieli on esimerkiksi viro, venäjä, italia tai dari, se ei välttämättä näy missään.

Kiinnostuin täydennyskoulutuksen aikana pohtimaan, miten voisin omalta osaltani vahvistaa s2-oppijoiden monikielistä identiteettiä koulukontekstissa, juhlia sitä ja varmistella, että myös heidän repertuaarinsa kielet, jotka ovat muita kuin koulussa vieraina kielinä opetettuja, tuntuisivat heistä arvostetuilta myös kouluympäristössä. Pohdin ensin pienimuotoisen tapahtuman järjestämistä, mutta törmäsin ideoineni nopeasti pintapuolisuuteen, josta toimittaja Umayya Abu-Hanna on kritisoinut suomalaista monikulttuurisuuskasvatusta. Se on jonkinlaista ”käsinukkemonikulttuurisuutta”, jossa kulttuurikasvatusta edustavat varhaiskasvattajan valkoiset, ruskeat ja keltaiset käsinuket ja Maailma kylässä -festivaaleilla myytävä ”etnoruoka”. Koulutuksen anti sai minut miettimään, kuinka voisin lähestyä kysymystä ennemmin sisältä päin, oppijoiden omasta kokemuksesta käsin.

Interventio ja se toteutus

Päädyinkin teemakokonaisuuteen, pieneen interventioon, joka yhdistäisi eri ikäiset ja eri vaiheessa suomen kielen oppimista olevan s2-oppijat, joilla myös on melko erilaiset valmiudet keskittyä ja toimia yhdessä. Yksi kokonaisuuden tavoite olikin saada koko ryhmä toimimaan hyväntuulisesti yhdessä. Varsinaiset tavoitteeni kaventuivat siten, että halusin tehdä oppilaiden omassa keskuudessa näkyväksi ensinnäkin sen kielten määrän, joka heillä yhteensä on käytössään. Toiseksi halusin kokeilla muutamaa kurssilla saamaani tehtäväideaa: missä osissa kehoa eri kielet ”tuntuvat”, millaisiin fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin eri kielet ankkuroituvat ja miten oppilaat yhdistävät kieliä omaan kehoonsa. Aloitin interventiotunnin siten, että oppilaat saivat tehdä erivärisillä tusseilla yhteisen kollaasin: se muodostui isolle paperiarkille, johon jokainen sai kerätä kaikki ne kielet, joita osaa vähän tai paljon. Monet halusivat kirjoittaa kielten nimet sekä suomeksi että omalla kielellään. Kun kaikki kielet oli kerätty ja kollaasia ihailtu yhdessä (puhetapana se, että ryhmäläisilläpä on ”supervoima” muihin verrattuna), jokainen sai teipata itseensä maalarinteipin paloilla puhumiensa kielten nimiä. Sen jälkeen kaikki esittelivät toisille ainakin yhden kielen ja kehon osan, jossa se tuntuu. Loppuringissä jokainen sai vielä opettaa muille omasta äidinkielestään jonkin kauniin tai hassun sanan. Kukin sai itse valita, tuliko kauneus tai koomisuus sanan merkityksestä vai äänneasusta.

Pohdintaa

Kokeiluni oli pienimuotoinen, jopa niin pieni, että pohdin, sopiiko se tälle kurssille. Toisaalta yksinkertaisuus ja helposti saatavat ja käytettävät työvälineet (paperia, tusseja, maalarinteippiä) vaikuttivat varmasti siihen, että koko ryhmä pystyi toimimaan yhdessä ja kaikki ymmärsivät, mitä on tarkoitus tehdä. Tunnissa ei ehdi kovin pitkälle, mutta sanoisin, että aika tuli käytettyä hyvin: lapset olivat innolla mukana ja saivat joitain ahaa-elämyksiä esimerkiksi siitä, kuinka paljon heillä olikaan kieliä hallussaan. En kerännyt varsinaisesti palautetta, mutta esimerkiksi eräs 2. luokkalainen sevitti perusteellisesti hellyttävän filosofisella otteella ja arvokkuudella, missä eri kielet hänessä tuntuvat ja mitä ne hänelle tarkoittavat, ja pari isompaa oppilasta halusi pitää liimaamiaan kieliteippejä näkyvillä koko koulupäivän ajan. En voi olla päättelemättä, että he halusivat tehdä omat kielensä näkyviksi sinä päivänä myös omissa luokissaan, ja että kokeilu onnistui.

En tiedä, olisiko tällaisten tehtävien tekeminen omassa luokassa haastavampaa sellaisille s2-oppijoille, joiden itseluottamus ja -arvostus oman monikielisyyden suhteen on heikko. S2-ryhmässä he ovat vapaita oman luokan rooleista ja asetelmista. Olettaisin, että ainakin pienemmillä oppijoilla omassa luokassa vastaavien tehtävien tekeminen olisi helpompaa kuin teini-ikäisillä, joille kokemukseni mukaan useimmiten on tärkeää olla erottumatta joukosta mitenkään. Voi olla, että ”liian laaja” kielirepertuaari saattaisi tuntua teinistä kiusalliselta – toisaalta voisi ajatella, että sitä suurempi tarve voimaannuttaville ja iloisille projekteille koulukontekstissa olisi heti alaluokilta lähtien.

Haluaisin jatkossa kokeilla jotain vastaavaa myös muussa kuin s2-ryhmässä ja laajentaa interventiota hieman. Suunnittelen, että viimeistään lukuvuoden viimeisellä viikolla, jolloin ei tarvitse tehdä enää mitään suuremmin arvioitavaa, kokeilisin vastaavan tyyppisiä tehtäviä myös yläkouluikäisten kanssa myös äidinkieleltään yksikielisissä ryhmissä.

(Heini Kivivuori)

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: